– Nyt voi jo vähän huokaistakin, Tapani Laukkala toteaa Laukkalan tilan riihimuseossa. Takana on vuosikausien työ, jonka ansiosta ikivanha riihi on nyt edustuskunnossa, museona.
Alun perin riihi on tehty vuonna 1851, ja se on sijainnut eri paikassa kuin nykyään.
– Samana päivänä, kun talvisota syttyi, syttyi riihi palamaan, kun seinustalle oli jätetty kuumaa tuhkaa sisältävä astia, Tapani Laukkala kertoo.
– Tulipalo saatiin sammumaan, mutta jostain syystä riihi kuitenkin purettiin. Osa hirsistä käytettiin pihapiirin varastorakennukseen ja osasta sitten tehtiin uusi riihi tälle nykyiselle paikalleen. Riihtä myös laajennettiin siinä yhteydessä.
Kun riihi oli käyttämättä, sinne kertyi tavaraa.
– Tässä on tehty monta kesää töitä. Ensin tavarat piti lajitella, osa meni polttoon ja osa Mustankorkean jäteasemalle. Täällä oli muun muassa lahonneita heinäseipäitä ja hiirtensyömiä säkkejä, Laukkala kertoo.
– Siivouksen jälkeen alkoi korjaaminen ja sitäkin oli paljon. Kyllä tällä työmäärällä olisi jo pienen omakotitalon tehnyt. Onneksi sain osaavia tekijöitä avukseni. Nyt täällä on aivan eri näköistä kuin kymmenen vuotta sitten, silloin täällä ei pystynyt liikkumaan.
Nyt sekä riihitupa että pahnatalli on valjastettu museokäyttöön. Riihituvassa on muun muassa 1700- ja 1800-lukujen vaihteesta oleva jyvärappu.
– Tätä on käytetty ennen puimakoneita. Ideana oli, että jyvät laitettiin ylimmälle tasolle ja niitä hakattiin tähän kuuluvalla varstalla. Jyvät tippuivat alaspäin askelma kerrallaan ja akanat erottuivat jyvistä, Tapani Laukkala selvittää.
– Tätä ei ole kasattu oikein; olemme saaneet piirustuksen, miltä tämän pitäisi näyttää, mutta emme ole saaneet kasattua tätä piirustuksen näköiseksi.
Riihituvassa on myös käsikäyttöinen viskuumylly 1900-luvun alusta ja riihen uuni, jossa aikoinaan poltettiin yli kaksimetrisiä halkoja. Kaksi 1800-luvun alusta peräisin olevaa lihapurtiloa, joissa on pienennetty lihoja, ovat Vanhan Korpilahden kotiseutuyhdistykseltä.
– Kotiseutuyhdistyksellä ei ollut varastotilaa, ja minulta kysyttiin, ottaisinko tänne joitakin esineitä, Laukkala kertoo. Kotiseutuyhdistykseltä Laukkalan riihimuseoon päätyivät myös nyt pahnatallin puolen ovina olevat Korpilahden ensimmäisen kirkon sakastin ovet.
– Ovet ovat 1790-luvulta ja niitä on ollut tekemässä Jaakko Leppänen eli sama mies, joka on ollut tekemässä ja suunnittelemassa Petäjäveden vanhaa kirkkoa, Laukkala kertoo.
Entisessä pahnatallissa on nyt monenlaisia hevostyövälineitä ja rekiä, muun muassa Kalevi Kärkkäisen lahjoittama yhden hengen reki.
– Eli rintti-reki. Rintti tulee sanasta sprintti; tällä pystyi ajamaan kovaa, kun tämä on kevyt, Laukkala toteaa.
Pahnatallin puolella on myös 1780-luvulta peräisin olevat puiset kärrynpyörät, joissa myös akseli on puinen.
– Hevoskäyttöinen haravakone puuttuu vielä, sellainen olisi haaveissa saada, Laukkala toteaa.
Riihituvan ja pahnatallin ulkopuolellakin riittää nähtävää. Esillä on muun muassa 800 litran vetoinen tynnyrin muotoinen vesitiinu, jolla on ajettu vettä järvestä lehmille navettaan, ja vuosimallin 1959 Porsche-traktori. Vuonna 1905 valmistettu puimakone on ollut alun perin Laukkalassa, mutta vuosien varrella se on tehnyt aikamoisen kiertomatkan.
– Äitini myi tämän puimakoneen 1970-luvulla Ylä-Muuratjärvelle. Sieltä se myytiin Petäjävedelle ja sieltä Multialle. Jossain vaiheessa puimakone päätyi takaisin Petäjävedelle ja Ylä-Muuratjärvelle. Laukkalaan tämä tuli takaisin Sirpa Keskisen ansiosta, ja Rupan isäntä Timo Koskinen auttoi minua saamaan tämä paikoilleen, Tapani Laukkala kertoo.
– Tällä kun aikoinaan puitiin, piti varmistaa, ettei kovin moni muu isäntä kylällä pui samaan aikaan. Jos useampi puimakone oli päällä samaan aikaan, muuntajasta paloivat sulakkeet. Kolme tai neljä, korkeintaan viisi puimakonetta voi olla yhtä aikaa käynnissä.
Puimakoneen ja traktorin lisäksi riihen seinustalla on pientiloille tarkoitettu viljankuivuri 1930-luvulta. Matalanmallista kuivuria on lämmitetty puilla.
Kasa vanhannäköistä puuta on myös näytteillä museoesineenä.
– Nämä ovat Patajärven ja Palolammen rannasta tuotuja liekoja, eli aikoinaan veteen kaatuneita puita. Vanhimmilla on ikää yli 800 vuotta; nämä ovat luonnon omia museoesineitä, Tapani Laukkala toteaa.
Tiina Lamminaho
