– Sen minä muistan, kun Ilmari Lamminaho haki meidät hevosella Korpilahden koululta. Täällä asuimme yhdessä kamarissa, asunto oli pieni, mutta hyvin sovimme. Talonväestäkin minulla on oikein hyvät muistot, Irja Auvinen muistelee evakkoaikaansa Lamminahossa Korpilahdella. Auvinen, silloin sukunimeltään Hoikka, oli vuonna 1944 kymmenvuotias. Nyt lähes 80 vuotta myöhemmin hän pistäytyi Korpilahdella katsomassa paikkoja.
– Luin kolmisen vuotta sitten Korpilahti-lehdestä vanhat talot -juttua Lamminahosta ja rupesin pohtimaan, että jokin tässä tuntuu tutulta. Äiti oli puhunut Lamminahosta, ja kun lehtijutussa mainittiin Lamminahossa asunut evakkoperhe, kysyin äidiltä, onko tämä juuri se talo, jossa hänen perheensä asui vähän aikaa, Irja Auvisen Korpilahdella asuva tytär Annemari Auvinen kertoo.
Koronarajoitukset viivästyttivät vierailua, mutta nyt Irja Auvinen vieraili tyttäriensä kanssa Lamminahossa muistelemassa evakkoaikaansa ja kertomassa siitä talon nykyisin omistavalle Ilmari Lamminahon tyttärelle Kaarina Lamminaho-Raiviolle.
Evakkoon Irja Auvinen lähti Karjalankannaksen Pyhäjärveltä.
– Olen syntynyt Käkisalmessa, vuonna 1937 olimme muuttaneet Pyhäjärven Rantakylään. Meiltä oli Käkisalmeen noin 25 kilometriä ja Pyhäjärven asemalle suunnilleen saman verran, Auvinen kertoo.
– Talvisodan aikaan olimme evakossa Alavudella. Sieltä menimme takaisin kotiin, kun kaipuu oli kova. Ehdimme rakentaa uuden talon, johon muutimme keväällä 1944. Sitten juhannuksen aikaan tuli lähtö. Nuorin veljeni oli vuoden vanha.
Evakkomatkalle ei ehditty juuri valmistautua.
– Kaksi tuntia annettiin aikaa päästä tien viereen parin kilometrin päähän, josta meidät vietiin kuorma-autolla Pyhäjärven asemalle. Sen verran sai ottaa tavaraa mukaan, kun jaksoi kantaa. Minä olin saanut lahjaksi nätin nuken, isä oli tehnyt sille sängyn ja täti tilkkupeiton; ne piti jättää, kun ei niitä olisi jaksanut kantaa, ja niitä minä itkin, Irja Auvinen muistelee.
– Pyhäjärven asemalta jatkoimme junalla eteenpäin, härkävaunussa. Matka kesti kauan, kun sotilasjunille piti antaa tietä. Elisenvaarasta pääsimme ohi juuri ennen pommitusta; Elisenvaaran pommituksessa kuoli koko äidin syntymäpitäjän väki. Isän tätikin oli Elisenvaarassa pommituksen aikaan, mutta hän ei puhunut siitä koskaan.
Junalla evakot tulivat Jyväskylään, Korpilahdelle matka jatkui Päijännettä pitkin proomussa.
– Siellä oli paljon väkeä, ja possut ja kaikki mukana. Proomua veti kaksi hinaajaa, Auvinen toteaa.
– Itse ei saanut valita, minne menee, vaan sijoituspaikat oli määrätty. Meidät olisi otettu Alavudelle, sinne missä olimme talvisodan aikanakin, mutta meidät määrättiin Korpilahdelle.
Irja Auvisen kanssa evakkomatkalla olivat äiti Helmi Hoikka ja kolme veljeä, 12-vuotias Erkki, 8-vuotias Esko ja vuoden vanha Pekka. Mukaan lähti myös 68-vuotias mummo.
– Isäni Hannes Hoikka tuli hevosella perässä, hän toi lehmänkin tullessaan. Ja höyläpenkin hän oli saanut junakuljetukseen, se on edelleen tallella, nykyään pöytänä. Vanhin siskoni, 15-vuotias Kerttu oli pikkulottana ja hän tuli myös myöhemmin isän kanssa. He olivat tehneet Pyhäjärvellä vielä töitä, kai leikanneet viljankin ja säilöneet jotain.
Korpilahdella Irja Auvinen muistaa käyneensä Moksin koulua.
– Oli täällä muitakin evakoita. Jossain lähellä asuivat ainakin Poussut, joilla oli myös lapsia. Heidän kanssaan kuljin, kävimme kirkonkylälläkin kävellen, Auvinen kertoo.
Korpilahdella Hoikat olivat vajaan vuoden. Täältä matka jatkui Eräjärvelle ja sieltä Huittisiin, josta perhe sai oman maapaikan.
– Ensin tehtiin pienempi mökki ja navetta, sitten isompi talo, Irja Auvinen toteaa ja kertoo muuttaneensa omilleen vuonna 1952. Nykyään hän asuu Tampereella.
– Karjalassa olemme käyneet katsomassa entisiä asuinpaikkojamme kahdesti, vuosina 1990 ja 1991. Ei siellä paljoa jäljellä ollut, Käkisalmessa syntymäkodistani oli vain kivijalka ja Pyhäjärven talommekin oli siirretty kolhoosin rakennukseksi. Velipoika löysi isän kuokan ja toi sen tänne, Auvinen kertoo.
– Kyllä sitä on nyt ajatellut, että sama hulluus jatkuu edelleen; nyt sama kohtalo on ollut ukrainalaisilla, Auvinen toteaa.
– Minulla on hyviä muistoja kaikista paikoista, joissa olimme evakkona. Täälläkin oli pienet tilat, mutta hyvin tulimme toimeen ja talon väki suhtautui meihin hyvin. On se heiltäkin vaatinut paljon sopeutumista; välillä ajattelen, että jos nyt joku vieras tulisi kotiin asumaan, osaisiko sitä sopeutua.
Tiina Lamminaho
