Aili Salo nauttii Kilvensalon maisemista jokaisena vuodenaikana. – Syksylläkin on tavattoman kaunista, kun on lämmin tupa ja Päijänne myrskyää, Salo toteaa.
Aili Salo viihtyy Kilvensalossa kaikkina vuodenaikoina.
Näin kesäaikaan Aili Salolla on paljon naapureita, kun Päijänteen saaret täyttyvät mökkiläisistä. Myöhään syksyllä ja talvella Salo saa asustella Kilvensalossa itsekseen.
– On siitä pitkälti toistakymmentä vuotta, kun muut ympärivuotisesti täällä asuvat lähtivät. Ensin olimme täällä mieheni Viimon kanssa kahdestaan, nyt olen ollut leskenä jo kahdeksisen vuotta, Salo toteaa ja kertoo asuvansa edelleen lähes ympärivuotisesti Kilvensalon saaressa.
– Se on niin pieni hetki vuodesta, kun olen täältä poissa ollut, ettei sitä kannata juuri mainita. Vaikka ei mitään tekisikään, on se täällä paljon mielekkäämpää ovesta ulos lähteä kuin kirkonkylällä kerrostalosta. Kerrostalossa ei ole mitään tekemistä, Salo sanoo.
– Tätä paikkaa moni sanoo paratiisiksi, etenkin näin kesällä. Minä sanon tätä työparatiisiksi. Ovathan maisemat hienoja, mutta kyllä kaikki tienoot pusikkoituisivat, jos niitä ei hoidettaisi. Minä olen sitä mieltä, että kun rannalla asutaan, pitää nähdä järvelle.
Aili Salo tuli Kilvensaloon, miehensä kotitilalle, marraskuussa 1965. Kotoisin hän on Tammijärveltä, metsän keskeltä maatilalta.
– Töitä kotona oli oppinut tekemään. Järvi oli vieraampi, mutta pienenä tyttönä kävin paljon papan kanssa ongella. Kun tulin tänne, naapurit puhuivat, ettei se nuori miniä tuossa ole kuin pari viikkoa korkeintaan. Nyt on sitten käynyt niin, että muut ovat lähteneet ja minä olen täällä vieläkin, Salo naurahtaa.
– Työtä täällä ei ole sopinut pelätä, ja minuuttiaikatauluja minulla ei ole ollut milloinkaan. Mutta ilmeisen hyvin olen viihtynyt, kun täällä vieläkin olen. Pientä huumoria täytyy viljellä, sillä pärjää.
Silloin, kun Aili Salo muutti Kilvensaloon, saaressa oli kolme muuta taloa. Nyt saaressa on 35 kesämökkiä ja lähisaarissa sen verran lisää, että vastarannalla on yli 70 auto- ja venepaikkaa.
Aikoinaan Saloilla oli maatila, jossa oli kolme tai neljä lehmää, kanoja ja porsas.
– Sellainen omavaraistalous. Lisäksi kalastimme ja marjastimme, se oli todella luonnon ehdoilla elämistä. Lehmistä luovuimme 1990, kun minulle tuli vaikea astma, Aili Salo kertoo.
– Nykyään en enää itse kalasta, mutta onneksi nuoret kalastavat. Tästä tulee ihan laiturin päästä kalaa sen verran mitä omiksi tarpeiksi tarvitsee.
Ylimääräistä työtä saaressa asuminen on Salon mukaan teettänyt paljon.
– Esimerkiksi kaikki laiturien tekemiset, kun veden korkeus vaihtelee metrin verran. Ja onhan kaupassa käyntikin hankalampaa, kun pitää nostaa kauppakassit veneeseen ja sitten taas sieltä pois, Salo toteaa.
– Siihen aikaan, kun Viimo vielä eli, kuljimme salmen yli joka päivä, oli keli mikä tahansa. Lapset kävivät täältä koulua, tyttö ylioppilaaksi asti. Nyt jälkeenpäin on ajatellut, että heillä oli paljon rankempia päiviä kuin aikuisten työpäivät.
Aili ja Viimo Salon nuorin poika Vesa Salo muistelee, ettei koulusta koskaan myöhästytty salmen yli menemisen takia.
– Isä vei aina sulan veden aikaan veneellä yli. Silloin, kun oli jo jäätä, mutta se ei kantanut kunnolla, työnnettiin venettä edellä ja kun vene tai jalka upposi, hypättiin veneeseen ja keksillä vedettiin venettä eteenpäin, Vesa Salo muistelee.
– Koulumatkaan meni aikaa, kun ensin mentiin veneellä, tai talvella jäätä pitkin, sitten taksilla ja yläasteelle vielä linja-autolla. Siihen tottui, ei kulkeminen silloin ollut ongelma. Nykyään se haittaa ehkä enemmänkin, kun kiireellä piipahtaa ja tuo tavaroita ja joutuu ensin salmessa nujuamaan. Mutta kyllä kesä täällä korvaa kaikki vaivat.
Sellaista aikaa, kun ei pääse kulkemaan jäitä pitkin, mutta ei kunnolla veneelläkään, on Aili Salon mukaan viikon verran alkutalvesta ja viikon verran keväällä.
– Joinain vuosina salmi jäätyy ja sulaa taas montakin kertaa. Silloin vuonna 1965, kun tulimme tänne marraskuun puolivälissä, järvi oli jo osittain jäässä. Nykyään se jäätyy myöhemmin, viime talvena vasta tammikuun puolivälin tienoilla, Salo kertoo.
– Minulla on pakasteessa ruokaa ja kaapissa jauhoja sen verran että pärjää, joka päivä täältä ei tarvitse kauppaan lähteä. Talvella päivä on niin lyhyt, että vaikka aamusta lähtee, alkaa jo hämärtää, kun kauppareissulta tulee kotiin. Ja siinä mielessä ihmisen mieli on jännä, että kyllä minulle tulee välillä halu mennä jonnekin juuri silloin, kun tiedän, etten pääse.
Aili Salo aikoo asua Kilvensalossa niin kauan kuin vain pystyy.
– Sitten on pakko muuttaa, kun ei enää pärjää. Olenhan minä täällä tietyllä tavalla yksin, täällä ei ole puhekavereita. Onneksi lapset soittelevat. Ja luonteeltani olen sellainen, etten pelkää. Ajattelen, että jos jotain sattuu, ehdin kyllä täältä lääkäriin, tai jos en ehdi, niin en ehdi. Ei sitä kirkonkylälläkään sen paremmassa turvassa ole, jos läheiset eivät huolehdi, Salo toteaa.
– Ei sitä silloin 52 vuotta sitten osannut ajatella, että joskus on vanha ja yksin. Koti on aina koti.
Tiina Lamminaho
