91-vuotias Reino Nilsson asuu itsekseen omakotitalossa. – Osaan minä kahvit vielä keittää ja perunat, ja siivoilenkin, Nilsson kertoo.
91-vuotiaalta Reino Nilssonilta onnistuvat ruoanlaitto ja siivouskin.
– Ei minulla ole vielä ongelmia ollut ajan kuluttamisen kanssa, vaikka olen ollut eläkkeellä jo yli 30 vuotta, kohta 40 vuottakin, viime syksynä, lokakuun lopussa, 91 vuotta täyttänyt Reino Nilsson sanoo. Nilsson asuu itse rakentamassaan omakotitalossa kirkonkylän tuntumassa, Korpiahontien alkupäässä.
– Aika kuluu, kun laitan itse ruoan, osaan vielä kahvit keittää ja perunatkin, ja siivoilen. Aina minä jotain tekemistä keksin, Nilsson toteaa ja kertoo asuvansa yksin.
– Siitä tulee kahdeksan vuotta, kun vaimo kuoli. Tytär käy minua melkein joka päivä katsomassa ja hoitaa kauppa-asiat, Nilsson sanoo.
– Kesällä tykkään olla paljon pihalla, mutta näin talvella minulle tulee pihalla sen verran hengenahdistusta, etten pysty siellä juuri mitään tekemään. Tyttären poika on tehnyt lumitöitä. Oli minulla pieni kasvimaa vielä viime kesänä. Ei siinä ollut kuin hernettä, salaattia ja porkkanaa, mutta sai siitä kumminkin jotain. Saa nähdä, vieläkö ensi kesänä laitan kasvimaata, se riippuu siitä, millainen kunto silloin on.
Nilsson on asunut koko ikänsä Korpilahdella, nykyisessä kodissaankin jo lähes 60 vuotta.
– Muutimme tähän vuonna 1960, naimisiin olimme menneet 1952. Asuimme ensin tuolla rannassa, sitten rakensin talon tähän, Nilsson kertoo.
– Lapsuudenkotini oli tuossa ihan lähellä, se on jo purettu. Veljeni ja sisareni talot ovat tässä mäellä myös, mutta he eivät niissä enää asu, eikä muitakaan sukulaisia.
Nilssonin lapsuuden ajoista maisemat ovat muuttuneet.
– Aika paljonkin. Silloin tässä oli ympärillä paljon peltoa, nyt kaikki on metsittynyt.
Työuransa Nilsson teki Nurmisen sahalla, puuseppänä.
– 14-vuotiaana pojankossina menin ensin rengiksi Hyrkkölään maalaistaloon. 17-vuotiaana menin ensimmäisen kerran Nurmisen sahalle töihin ja sitten armeijan jälkeen jäin sinne vakituisesti. Ensin tein lastaus- ja taaplaushommia, sitten vanha Nurminen vei minut puusepänverstaalle ja sinne minä jäin, Nilsson kertoo.
– Teimme etupäässä ovia ja ikkunoita, esimerkiksi vanhassa koulussa oli meidän tekemät ikkunat. Kouluhan on jo purettu, mutta siunauskappelissa on vielä minun tekemät penkit, ovet ja ikkunat. Siihen aikaan, kun tehtiin koulunkin ikkunat, töitä oli sen verran paljon, että puusepänverstaalla oli töissä neljä tai viisikin miestä, loppuaikoina meitä oli enää vain kaksi miestä. Ikkunoitten ja ovien teko väheni, kun isot yritykset valtasivat markkinat pieniltä tekijöiltä. Teimme me sitten vähän asuntovaunujakin, ja pari, kolme huvilaa.
Kun Yhtyneet paperitehtaat osti Nurmisen sahan 1970-luvun alkupuolella ja lopetti sen muutaman vuoden kuluttua, Nilssonkin siirtyi töihin Olkkolan sahalle Jämsään.
– Sieltä minä sitten jäin eläkkeelle, lääkäri sanoi, että eiköhän töitä ole tullut tehtyä tarpeeksi. Mukava työpaikka Nurmisen saha oli, ei kai siellä muuten niin pitkään olisi viihtynytkään, Nilsson toteaa.
– Nyt puusepänhommat ovat jääneet. Olen minä veneitäkin tehnyt, kymmenkunta, mutta nyt olen viettänyt ihan eläkepäiviä. Aikoinaan kävin paljon järvellä, uistelemassa ja onkimassa. Nyt sekin on jäänyt, mieli olisi tehnyt joskus lähteä, mutta ei enää oikein jaksa, Nilsson sanoo.
Uutisia Nilsson kertoo seuraavansa aktiivisesti.
– On se tämä Jyväskylän päätöksentekokin välillä ihmetystä aiheuttanut, miksi se piti tehdä päiväkoti siihen entisen sahan paikalle. Olisi täällä muuallakin vielä tilaa ollut, Nilsson ihmettelee.
– Maailman asioista ei osaa sanoa enää mitään. Olen minä monta kertaa ihmetellyt päättäjien tekemisiä. Ja minusta kansanedustajiakin riittäisi puolet siitä määrästä mitä siellä on nyt.
Tiina Lamminaho
