Tikkalassa asuva yleislääketieteen erikoislääkäri Anneli Kuusinen-Laukkala väitteli lääketieteen tohtoriksi Helsingin yliopistossa. Vuonna 2017 hän sai Vuoden yleislääkäri -tunnustuksen ensimmäisenä keskisuomalaisena lääkärinä.

Anneli Kuusinen-Laukkala tutki väitöstyössään keinoja masentuneiden auttamiseksi.

– Aihe minulla on ollut mietittynä jo hyvin kauan, Anneli Kuusinen-Laukkala toteaa juuri valmiiksi saamastaan lääketieteen alan väitöskirjastaan ”Masentuneen elämänhallinnan tukeminen perusterveydenhuollossa”. Kuusinen-Laukkalan väitöstilaisuus on Helsingin yliopistossa perjantaina.

– Olin 1990-luvun laman aikaan terveyskeskuslääkärinä Säynätsalossa. Vastaanotolle alkoi tulla potilaita, jotka olivat kuka mitenkin laman runtelemia, toiset olivat menettäneet työnsä, toiset yrityksensä ja omaisuutensa. He olivat menettäneet elämänhallintansa ja vaikea elämäntilanne vaikeutti myös lasten elämää. Siihen aikaan ei ollut depressiohoitajia, eikä potilaita voinut lähettää suoraan mielenterveyspalveluihin. Piti selvitä yksin. Silloin rupesin miettimään, miten tällaisia potilaita pitäisi hoitaa, Kuusinen-Laukkala kertoo.

– Vuonna 2000 alkoi Jyväskylän yliopistossa perhelääkärikoulutus. Siellä opin verkostomaista työotetta ja ymmärsin, että kun voin tuoda apua johonkin kohtaan, muukin kuvio voi liikahtaa eteenpäin, vaikka en lääkärinä pystykään potilaan koko elämää muuttamaan. Yleensä masentuneet potilaat kaipaavat apua arkisiin asioihin. Meillä lääkehoito on ollut se perinteinen hoitomuoto, minä yritin löytää muunkinlaisia lähestymistapoja asioihin.

Kuusinen-Laukkalan tutkimuksessa korostui verkostojen voima.

– Avuksi tarvitaan yleensä useanlaisia tahoja. Jos masentunut on mukana työelämässä, myös työyhteisö pitäisi kytkeä mukaan auttamiseen, Kuusinen-Laukkala sanoo ja kertoo olevansa mukana TYÖKE-hankkeessa, joka tiivistää työterveyshuollon ja työpaikkojen yhteistyötä muiden terveyspalvelujen kanssa.

– Työtä ja työn tekemisen tapaa olisi hyvä räätälöidä masentuneelle sopivammaksi, jos hän ei jaksa tehdä kaikkea, mitä hän on aiemmin tehnyt. Jos masentunut päästetään tippumaan kokonaan pois työelämästä, hänen on paljon vaikeampaa päästä sinne takaisin, Kuusinen-Laukkala sanoo.

–  Perhe voi myös tukea masentunutta merkittävällä tavalla, jos ammattilaiset ottavat perheenjäsenet mukaan hoitoon, opastavat heitä ja auttavat heitäkin jaksamaan. Se on tärkeä asia, mutta meillä toimintatapa ei ole ollut sellainen.

Kuusinen-Laukkala tutki väitöskirjatyössään myös tekijöitä, jotka laukaisevat masennuksen ja toisaalta tekijöitä, jotka auttavat selviytymään elämässä vakavista stressitekijöistä huolimatta.

–  Masennusta laukaisevista ja sitä ylläpitävistä asioista pitäisi pyrkiä eroon, mikäli se on mahdollista. Jos masennuksen aiheuttajaa ei voida poistaa, pitäisi pyrkiä muuttamaan asennetta siihen niin, että asian kanssa pärjäisi paremmin. Masennus, elämänhallinta ja itsetunto kulkevat yleensä käsi kädessä; masentuneen ihmisen itsetunto ja tunne elämän hallinnasta ovat vähentyneet. Jos masennusta ylläpitäviä asioita saadaan kuntoon, voi se lievässä masennuksessa parantaa mielialaakin niin, ettei lääkehoitoa välttämättä tarvita ollenkaan, Kuusinen-Laukkala toteaa.

– Nykyäänhän meillä on jo depressiohoitajia, mutta heidän lisäkseen voisi olla eräänlaisia kanssakulkijoita, case managereita, jotka huolehtisivat hyvin arkisistakin asioista. Kanssakulkija voisi olla ammattilainen tai koulutettu vertainen, vaikkapa palveluohjaajan tyyppinen henkilö, joka auttaisi löytämään arkista apua toipumiseen. Masennukseen sairastuneiden tilanteet ovat hyvin erilaisia, jokaiselle on räätälöitävä oma polku, mutta arkiseen selviytymiseen olisi kiinnitettävä nykyistä enemmän huomiota.

Kuusinen-Laukkala teki väitöstutkimustaan useita vuosia, työn ohella. Hän toimi terveyskeskuslääkärinä parikymmentä vuotta, nyt hän on työskennellyt kymmenen vuotta Keski-Suomen sairaanhoitopiirissä asiantuntijalääkärinä, koulutus- ja kehitystyössä.

–  Väitöskirjatyöhön kipinän antanut perhelääkärikoulutus päättyi vuonna 2002. Ensimmäisen tutkimussuunnitelman lähetin vuonna 2003 ja ensimmäiset tutkimuslomakkeet ensimmäiselle tutkimusryhmälle 2005, Kuusinen-Laukkala kertoo.

– Menihän siinä aikaa.

Tutkimus toteutettiin monimenetelmällisesti sekä kyselylomakkeilla että haastattelemalla ihmisiä eri vaiheissa. Kohderyhmänä olivat terveyskeskuksissa depressiohoitajilla masennuksen vuoksi hoidossa olleet työikäiset ja heidän puolisonsa sekä verrokkeina satunnaisotannalla poimittuja vastaajia, jotka eivät olleet masentuneita. Mukana oli henkilöitä, joilla oli ollut paljon stressaavia elämänkokemuksia ja sellaisia, joiden elämä oli sujunut melko vaivattomasti; heidän selviytymiskeinonsa kiinnostivat myös.

– Haastatteluja oli kirjoitettuna noin tuhat sivua, Kuusinen-Laukkala toteaa.

– Väitöskirjan kirjoitin siten, että siitä olisi hyötyä käytännön työssä. Ei se oppikirja ole, mutta se on kirja, jota jokainen voi lukea.

Tiina Lamminaho